Viimeistä viedään

Tämä kesä on paahtanut eteenpäin auringon säteiden saattelemana. Tässä palautetta, jota olemme matkan varrella saaneet vieraskirjoihimme.

"Niin kovasti haluaisin kirjoittaa jotain, mutta sanat joita haluaisin raapustaa eivät tule ulos... ne on sisällä tallessa ja niitä hakiessani muistan teidän. Kiitos. "

"Kiitos, kaunista ja koskettavaa."

"Vaikeuksien kautta voiton kaltaiseen. Onneksi kriisit asettuivat ja pääsin paikalle. Teoksenne, Hanna ja Markku, ovat läpi linjan kauniita ja oivaltavia. A vot sie ko mie tykkäsin.*Hymiöitä ja moderneja lyhenteitä*"

"Riemastuttavaa ja koskettavaa!"

".... niinhän se taitaa olla sairas... vaan kun rakastaa... ... ... ja eikö ihmisenä olemiseen kuuluu haava?
.... eikä kukaan onneksi edes yrittänyt valehdella, että rakkauteen ei liity kipua... ku tänne tulin. KIITOS"

"Hieno homma!"

Talteenkirjoittajat

Kuka olet?

Markku Metso, taiteilija, kuvittaja

Hanna Peräkylä, Kouvolan Tirvalla RASi637 taidekollektiivissa asuva kuvataiteilija, käsityöläinen ja kulttuurialan sekatyöläinen.

Miten olet päätynyt ammattiisi?

Markku: Kuvataide ja varsinkin piirtäminen ovat olleet mielenkiintoni kohteita hyvin nuoresta pitäen ja varsin varhaisessa vaiheessa minulle oli selvää, että haluaisin tehdä jotain luovaa työkseni. Päätin alkaa opiskella graafista suunnittelua, koska kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä koin, että minulla ei olisi tarpeeksi annettavaa ollakseni taiteilija. Valmistuttuani ammattikorkeakoulusta medianomiksi vuonna 2006 ymmärsin ettei minusta tulisi kovin hyvää graafista suunnittelijaa mainostoimistotyöskentelyyn, joten aloin työskennellä freelancerina, alkuun sarjakuvan parissa. Nykyään asiakastyöni koostuvat pääosin erilaisista kuvitustöistä.

Taiteen pariin ajauduin pikkuhiljaa ammattikorkeakoulusta valmistumiseni jälkeen ja kun yhä useampi projekti otti tuulta alleen ja sain rahoitusta ja tukea niihin, alkoi taiteilijaidentiteettikin muodostua ja huomasin työskentelyni jakautuvan taiteen tekemisen ja freelancekuvittaja/graafikon välillä.

Hanna: Olen jo pienestä pitäen halunnut taiteilijaksi, joskin taiteen laji on haaveissani vaihdellut tanssista ja teatterista kuvataiteeseen. 

Suvussani ei ole juurikaan taiteilijoita, mutta äitini on ammatiltaan käsityönopettaja ja isäni maanviljelijä - kasvoin maalla oppien siihen, että itse tehdään.

Muutin Valkealasta peruskoulun jälkeen Savonlinnan taidelukioon. Taiteilija Maisa Tikkanen toimi sovelletun taiteen opettajanani vaikuttaen suuresti päätökseeni opiskella juuri tekstiilitaidetta, hakea Taideteolliseen korkeakouluun. Olin vuoden Kouvolassa Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa opiskelemassa tekstiili-ja vaatetusalan perusopintoja ja puolen vuoden intensiiviperiodin valokuvauksen parissa Kymenlaakson Opistossa, kunnes muutin Helsinkiin.

Taideteollinen korkeakoulu, nyttemmin Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun koulu tarjosi hyvät tilat, tärkeitä kontakteja ja eritoten mahtavia mahdollisuuksia matkustaa. Vaihto-opinnoistani Namibian yliopistolla jäi pysyvä kiinnostus Namibiaa kohtaan poikien useita työprojekteja opintojen jälkeenkin. Maisteriopintojen aikana opiskelin myös Unkarissa - olen usein unissani edelleen Budapestin vanhoissa metroissa. 

Kandidaatin tutkinnon jälkeen pääsin vuodeksi taidekeskus Salmelan residenssiin Mäntyharjulle. Aika oli erityisen antoisaa, sai keskittyä vain maalaamiseen ja  yhtälailla oppia kuvataiteilijan työstä muiden asukkaiden kautta. Vuosi opetti minulle paljon käytännön asioita; apuraha-rumbaa, näyttelyhakuja.

Nykyisin työskentelen paljon yhteisötaiteen ja sosiaalisen muotoilun parissa. Teen paraikaa käsityönopettaja Maija Malmströmin kanssa käsityön-ja taideopetuksen opettajankirjaa Namibian peruskouluun. Projekti on yhteistyö Suomi-Namibia seuran ja Namibian Opetusministeriön välillä.

Toivon kuitenkin, että tuleva syksy rauhoittaa aikaani keskittyä vain omaan taiteelliseen työhöni karsien hetkeksi muita projekteja ja järjestötöitä. Lähdemmekin syyskuussa residenssiin Edinburghiin, hetki poissa arjesta suunnitellen rauhassa tulevaa. (Kuva: Hanna Peräkylä, Rahikkalantie 18.6.13)

Mikä on parasta taiteilijana?

Markku: Mahdollisuus ilmaista itseään taiteen keinoin, että on ikäänkuin lisäkieli millä käsitellä ajatuksia ja tunteita, joita voi ajoittain muuten olla vaikea tai mahdoton ilmaista.

Hanna: Vapaus. Syy pysyä matkalla. Mahdollisuudet työskennellä niin monenlaisissa ympäristöissä, niin monenlaisten ihmisten kanssa. (Kuva: Hanna Peräkylä, Kadonneet kartat)

Mikä on vaikeinta taiteilijana?

Markku: Vapaa-ajan ja työajan sekoittuminen. Taiteellinen työ tuntuu olevan läsnä kaiken aikaa, varsinkin kun olen työskennellyt aina kotonani. Usein on vaikea ymmärtää joitain päiviä täysin vapaapäiviksi, kun kaiken aikaa on kuitenkin jotain työskentely- ja ajatusprosessia kesken.
(kuva: Markku Metso, Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin)

 Hanna: Vapaus ja vastuu, ajanhallinta.

Keskittyminen yhteen toimeen kerrallaan, välttäen moninaisia roolileikkejä; toimimista päivän valokuvaajana, toisen piirtäjänä, taittajana, maalarina, käsityöläisenä, opettajana, lampurina, tapahtumajärjestäjänä, talonmiehenä, galleristina, kuraattorina tai managerina.

Moninaisten roolileikkien ja koko toimenkuvan varjopuolet: Epämääräisyys, lyhytjänteisyys, ammatillinen epävarmuus, huonot työsopimukset, taloudellisen tulevan tuntemattomuus, useimmiten olematon tai hyvin alhainen palkka, työskentely omalla riskillä hallitsemattomiin kokoihin kasvavissa projekteissa, stressi, jaksaminen ja jatkuva itsensä myyminen.

Miten yhteinen ammattitausta näkyy työskentelyssänne ja miten se
vaikuttaa parisuhteeseenne?

Markku: Työskentelemme molemmat hyvin itsenäisesti, mutta suurin vuorovaikutus töidemme välillä on varmasti samantyyppisten löytötavaroiden ja materiaalien käyttö ja niiden kerääminen. Toiselle ei tarvi paljon selitellä milloin minkäkin epämääräisen roinan raahaamista kotiin, päinvastoin.

Samoin ymmärtää varsin hyvin että kun toisen täytyy työskennellä, niin silloin pitää työskennellä, eikä aikaa välttämättä silloin ole millekään muulle.

Hanna: Emme varsinaisesti työskentele yhdessä, tietoisesti rakenna samaa teosta. Yhteinen ammattitausta näkyy kuitenkin ymmärryksenä, tukena ja avunantona.

Jos avaan asiaa hieman enemmän, niin kutsuttu ammattini näyttäytyy ajoittain niin omituisena, että äkkiseltään tuntuisi hankalalta olla suhteessa, jossa toinen ei tekisi samaa - ymmärtäisi valintaa. Elän toisen kanssa rakkaudesta, mutten ole yllättynyt, että jaan elämääni juuri taiteilijan kanssa. Yhdessä en näyttäydy niin idioottina, en liiaksi ala kyseenalaistamaan koko toimenkuvan järkevyyttä, järjettömyyttä. Voisi olla vaikea ymmärtää miksi olla aina kuin töiden parissa, miksi käyttää rahaa saadakseen teoksiaan esille julkitilaan, luodakseen tapahtumia, maksaen kaikki viulut kenties lainarahalla, ellei jakaisi samaa, mitä lie, hulluutta – joskin kyseiseen käytäntöön alkaa omakin ymmärrykseni vihdoin vahvasti horjumaan.

Jos eläisin ihmisen kanssa, joka saisi kuukausipalkkaa ja omaisi säännölliset työajat sekä lomat, aikataulujen ja talouden yhteensovittaminen voisi olla hyvin vaikeaa, kenties monin tavoin epätasa-arvoista.

Mitä arvostat/ mikä on tärkeää?

Markku: Taiteellisessa työskentelyssä arvostan eritoten työskentelyn vapautta ja joustavuutta ja omaa päätäntävaltaa lopputuloksen suhteen. Kehittymistä omassa työskentelyssä ja uuden löytämistä.

Hanna: Avarakatseisuus, pitkäjänteisyys, epäitsekkyys. Yhteisöllisyys, rehellisyys ja spontaani toiminta.

Missä haluaisit nähdä omia teoksiasi?

Markku: Kotimaassa omassa taidemuseonäyttelyssä ja ulkomailla juliste-/kuvitustaiteeseen keskittyvässä galleriassa.

Hanna: Viime vuosien hujahtaessa lähinnä maisteriopintojen ja mainitun kehitysyhteistyöprojektin parissa, omat haaveet taiteellisen työn suhteen ovat olleet hiljaisia. Toivon osaavani vuoden kuluttua vastata täsmällisemmin, mutta nyt mietin vain oivallista, joskin vielä nimetöntä galleriaa Budapestissä yhdessä ystäväni, kuvataiteilija Kaija Hinkulan kanssa. Olemme suunnitelleet yhteisnäyttelyä Unkariin jo jokusen vuoden, mutta asia on edelleen alustavassa tarkkailuvaiheessa. Ensi kesänä pidämme yhteisnäyttelyn galleria Pleikussa Berliinissä, pian olemme siis jo askeleen lähempänä Unkarin maaperää.

Mikä innostaa tällä hetkellä?

Markku: Kuukauden residenssiaika Edinburghissa syksyllä ja sen suoma irrottautuminen normaalista työrytmistä ja arkirutiineista.

Hanna: Ajatus syksystä, ajatus tyhjemmästä kalenterista.
Ajatus kotimme, tämän vanhan koulun suuren luokkahuoneen jakamisesta työtiloiksi. Valkoiset suuret seinälevyt, parempi valo, tärpätinhaju, rauha.

Kesän paras juttu?

Markku: Luonto oman kodin ympärillä. (Kuva: Markku Metso, Jokin kauhea salaisuus)

Hanna: Paja ja Matalajärvi, polkupyörä ja paljaat jalat. Avarat peltoaukeat, valo, perhe ja ystävät. Ne harvinaiset hetket, kun ymmärtää kuluvan hetken, on läsnä eikä hötkyile.

TALTEENKIRJOITETTU

”Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää.
Sinä heitit pois sen, mikä sinun olisi pitänyt aina säilyttää.”
Talteenkirjoitettu on yhdistelmä rikkonaisia muistoja, unohdettua historiaa ja uudelleensyntymisiä. Näyttelyssä taiteilijat Peräkylä ja Metso tutkivat vanhojen esineiden käyttöhistoriaa ja niiden sisältämiä jälkiä muistoista ja merkityksistä. Poisheitettyjen ja loppuunkuluneiden varaan syntyy uusia tarinoita, uusia alkuja.

______________________________________________

Näyttelyssä Peräkylältä on esillä Transformation-projekti, jossa taiteilija on taltioinut vanhoja, poisheitettyjä käyttöesineitä. Esineet on valokuvattu ja muokattu tämän jälkeen veistoksiksi, joissa paperi kantaa osaltansa esineen historiaa. Peräkylän tavoite on löytää uusiokäyttömahdollisuuksiamuistorikkaille, mutta sellaisinaan käyttökelvottomille arkisille perintöesineille.

Metsolta esillä on kollaaseja, joiden rakennusmateriaaleina hän käyttää löytöesineitä, kuten vanhoja valokuvia, ruostuneita metalliosia, vanhoista kirjoista irtileikattuja lauseita, kuolleita hyönteisiä ja puiden juuria ja oksia. Metso rakentaa kollaasinsa pienikokoisiksi, miltei miniatyyreiksi. Hän haluaa jokaisen laatikkomaisen kehyksen sisällä olevan tarinan ja maailman olevan pieni, suljettu ja intiimi, jotain mihin katsojan pitää kurkistaa läheltä, olla yksin teoksen ja sen sanoman kanssa.
Uusien merkitysten löytäminen rikkinäisistä ja hylätyistä esineistä kiehtoo Metsoa ja hän haluaa tutkia mitä uusia tarinoita voi kertoa yhdistelemällä esineitä, jotka ovat käyttöhistoriansa lopputaipaleella.


Talteenkirjoitettu on Hanna Peräkylän ja Markku Metson ensimmäinen yhteisnäyttely.
Taiteilijoita yhdistää vanhojen materiaalien ja kollaasitekniikan käyttämisen lisäksi asuminen Kouvolan Tirvalla RASi637 taidekollektiivissa kahden muun taiteilijan kanssa.

-----------------------------------------------------------------------------

Hanna Peräkylä on Valkealassa vuonna 1984 syntynyt kuvataiteilija, joka käyttää teoksissaan valokuvaa, maalausta ja kollaasi-tekniikkaa. Hän valmistui Aalto yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta tekstiilitaiteen maisteriksi kesällä 2013. Henkilökohtaisen taiteellisen työnsä lisäksi Hanna Peräkylä on kiinnostunut yhteisötaiteesta ja sosiaalisesta muotoilusta. Hän työskentelee paraikaa Suomi-Namibia seuran projektissa tutkien taiteen asemaa Namibian peruskoulutuksessa.

Markku Metso on monialainen taiteilija, joka liikkuu ilmaisussaan eri taidemuotojen välillä, tehden piirroksia, kollaaseja, installaatioita, yhteisötaidetta ja kokeellista äänitaidetta. Metso on pitänyt useita yksityis- ja yhteisnäyttelyitä koti-ja ulkomailla, osallistuen kansainvälisiin yhteisnäyttelyihin mm. Los Angelesissa, Berliinissä ja Ateenassa.
Metso on syntynyt vuonna 1980 Kuusankoskella. Hän toimii kuluvalla toimikaudella Kouvolan taiteilijaseura KOUTA ry:n puheenjohtajana. 

Homage Musakka

Aikansa Linnoituksessa asui hyvä naapuri ja taiteilija, jonka muuttokuorman katoamista kohti auringonlaskua katsoimme haikein mielin. Ihmisestä jää kuitenkin jälkiä ja tällä kertaa kimpsuista ja kampsuistakin. Muistoja voi etsiä Katariinasta.

Hanna Peräkylän ja Markku Metson näyttely Talteenkirjoitettu liikkuu samoissa vesissä.  Se on yhdistelmä rikkonaisia muistoja, unohdettua historiaa ja uudelleensyntymisiä. Taiteilijat tutkivat näyttelyssään vanhojen esineiden käyttöhistoriaa ja niiden sisältämäiä jälkiä muistoista ja merkityksistä. Poisheitettyjen ja loppuunkuluneiden varaan syntyy uusia tarinoita, uusia alkuja.

 Kiitos Satu!

Käsin tehty

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuka olet?

Olen Kati Nulpponen, Lappeenrantalainen korutaiteilija ja Garagegalleristi.

Miten olet päätynyt ammattiisi?

Kiinnostuksesta kiviin. Opiskelin Lappeenrannan käsi-ja taidetollisuusoppilaitoksessa josta valmistuin 1996 artenomiksi, jonka jälkeen tein vuoden korutaiteen jatko-opinnot Escola Massana Barcelonassa.

Mikä on parasta käsityöläisenä/taiteilijana?

Itsenäisyys, ajankäyttö, ideointi & luovuus, käsillä tekeminen, ilmaisukeino, monipuolisuus

Mikä on vaikeinta käsityöläisenä/taiteilijana?

Markkinointi & talous, monipuolisuus, itsekuri

Mitä arvostat/ mikä on tärkeää?

Ystävät & perhe, kiireettömyys, terveys ja turva (hyvä ruoka ja juoma)

 

Missä haluaisit nähdä omia teoksiasi?

Ihmisten päällä

Mikä innostaa tällä hetkellä?

Ruusut

Kesän paras juttu?

Aurinko

Katin kuva: Mikko Holm

Kati Nulpponen: Volver ja ruusukorut

Kati Nulpponen: Auervaara

Kuka olet?

Taideseppä Antti Nieminen 

Miten olet päätynyt ammattiisi? 

Vuonna 1996 päädyin sattumien kautta metallitaidekurssille, rakastuin eri metallien ominaisuuksiin, ilmaisuvoimaan ja erilaisiin työtapoihin. Viiden vuoden metalliseppä- ja kultaseppäopintojen jälkeen olen toiminut vuodesta 2000 alkaen vapaana taitelijana ja yrittäjänä, soveltaen ammattitaitoani kuvataiteeseen, koruihin ja yksilöllisiin metallitöihin.

Mikä on parasta käsityöläisenä/taiteilijana?

Saavutettu ammattitaito: tietää mitä osaa ja osaa kehittyä edelleen Parhaimmillaan yllättää itsensäkin: työn valmistuttua voi vain ihmetellä: "minäkö tuon tosiaan tein!"

Mikä on vaikeinta käsityöläisenä/taiteilijana?

Epätasainen toimeentulo, jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta.

Mitä arvostat/ mikä on tärkeää?

Tärkeintä on aitous ja rehellisyys. Yleissivistystä arvostan.

Missä haluaisit nähdä omia teoksiasi?

Parasta on nähdä omia teoksia arvostetussa käytössä: oli sitten kyse korusta, taideteoksesta tai käyttöesineestä.

Mikä innostaa tällä hetkellä?

Olen remontoinut entistä Rehulan kyläkoulua Taipalsaarella vuodesta 2010 alkaen ja rakentanut samalla uutta pajaa. Työtilojen valmistuminen käyttökuntoon ja hiljalleen tapahtuva paluu varsinaiseen leipätyöhön innostavat ja ovat varmasti myös kesän paras juttu!

Antin kuva:Krista Jännäri

Antti Nieminen: Kitaristi

Antti Nieminen: Vapautuminen

 

 Katin ja Antin teoksia on myynnissä Katariinassa 10.8.2014 asti. Teokset saa mukaansa heti ostettaessa.

Pari taiteilijaa: Reijo Mörö ja Svetlana Kuu

Kuka olet?

Reijo: Reijo mörö

Svetlana: Svetlana Kuu, maalari, akvarellimaalari.

Miten olet päätynyt taiteilijan ammattiin?

Reijo: Mä luulen että se on alkanut kuten monilla muillakin kouluajoista, eli kuvis oli henkireikä verrattuna muihin oppiaineisiin. Sieltä tuli semmoinen kipinä.  Lukion jälkeen olin  töissä Raision tehtailla. Kun lama tuli  70 -luvulla, ei ollut yksinkertaisesti töitä ja muistan, että työkkärissä oli hirveän jonot. Silloin hain Kankaanpään taidekouluun. Opiskelin kaksi vuotta maalausta ja pyrin Kuvataideakatemiaan ja olin siellä neljä vuotta opiskellen taidegrafiikkaa Antero Olinin ja Juho Karjalainen johdolla.

Svetlana: Lapsuudessa olin koko ajan piirtämässä kotona. Olin hiljainen. Vaikka meidän perheessä ei ollut taitelijoita, minä halusin mennä lasten taidekouluun. Pienestä kaupungista onneksi löytyi hyvä taidekoulu ja hyvä opettaja. Sitten 16 -vuotiaana pääsin taideopistoon, jossa olin neljä vuotta. Sen jälkeen halusin enemmän mennä opiskelemaan Pietarin kuin Moskovan taideakatemiaan. Moskovassa oli enemmän Venäjän kulttuuria, mutta Pietari oli kansainvälisempi. Aloitin grafiikanosastolla, jossa oli myös akvarellimaalausta. Litografia ja serigrafia kiinnostivat myös. Olin 6 vuotta Pietarin taideakatemiassa ja Saimaan ammattikorkeakoulussa Imatralla tein lopputyöni. Tapasin siellä grafiikanosastolla Reijo mörön. Siitä alkoi yhteinen elämä.

Mikä on parasta taiteen tekemisessä? 

Reijo: Parasta on tekeminen. Opetan päätoimisesti Saimaan ammattikorkeakoulussa, eikä aika jää omaan taiteelliseen työskentelyyn. Olen omaksunut prosessipäiväkirja systeemin, jossa kehittelen ideoita ja  sieltä on helppo siirtyä tekovaiheeseen kun vapaa hetki koittaa. Olisi kiva päästä tekemään pitempi kestoisesti ettei olisi aina niin rikkonaisia pätkiä. Kesäloma on sitä aikaa kun pystyy tekemään pitempi aikaisesti.

Svetlana: Parasta on jos joku saa minun tekniikasta ja taiteesta jotain omaan elämäänsä.  Minulle on tärkeää välittää mitä minä näen ja kuvata sielun, tunteiden liikkeet. Koen, että ilman vihreää väriä ei voi elää, siinä on koko elämän kirjo.

Mikä on vaikeinta taiteilijan ammatissa?   

Reijo: Olen onnellisessa asemassa, että on työ, virka, joka tuo toimeentulon. Nykypäivänä on yhä vaikeampaa tulla taloudellisesti toimeen taiteellisella työllä. Kun mä valmistuin, oli vielä opetustöitä tarjolla. Minusta kaikille olisi hyötyä taiteellisista opinnoista, ihan insinööreillekin.

Svetlana: Vaikeinta on työpäivän organisointi. Arjen ja työn yhteensovittaminen. Liian paljon vaikeita valintoja.

 Miten teidän arjessanne näkyy ammattinne?

Reijo: Ammatit näkyy viimeistään silloin kun toisella näyttely lähestyy. Työ vie ajatukset. Kyllähän siinä on molemmat mukana tilanteessa.  On muun muassa yhdessä vedostusta arjen pyörityksen keskellä ja valintoihin osallistumista, asiantuntija apu on lähellä.

Svetlana: Pari vuotta sitten olin lapsien kanssa, enemmän kotona. Nyt yritän löytää tasapainon, aikaa sekä lapsille että taiteen tekemiseen. Nyt on parempi aika työskentelylle kun lapset ovat koulussa.

Miten ammatti vaikuttaa parisuhteeseenne?

Reijo: Mustasukkaisuutta ei tule menestymisestä kun ymmärtää tekemistä samasta näkökulmasta.  Meillä erilaiset kulttuuritaustat näkyvät taiteen tekemisessä. Pietarin akatemia on perinteinen koulu, vankka peruskoulutus, mutta oman ilmaisun opetus on heikompaa kuin meillä. Eri kulttuurit perheen sisällä rikastaa ja vaikeuttaa kommunikointia. Pietarissa ei saa koulutusta näyttelynpidosta tai muusta käytännön prosessista kuten verotuksesta. Svetlanan on ollut pitänyt opetella käytännössä taitelijaelämä.

Svetlana: Kun puolisolla pitempi työkokemus, häneltä on voinut kysyä ja apu on ollut lähellä.  

Haastavaa on yksityisen ja sosiaalisenelämän yhdistäminen. 

Miten suhteesi taiteeseen on muuttunut alkuajoista tähän päivään?

Reijo: Aika on muuttunut. Nyt näkee ympärillä kuinka taide on lähtenyt pois kehyksistä. Olen tehnyt muutakin kuin grafiikkaa, mm. Performansseja. Nyt on ihana tilanne, että kun tulee ajatus, on valinnan mahdollisuuksia kuinka lähtee sitä toteuttamaan.  On tullut rohkeammaksi siinä ja voi kuunnella intuitiota mitä lähtee tekemään.

Akatemiassa kolmannella vuosikurssilla asenne omaan tekemiseen muuttui, vapautui.

Svetlana: Nykyään minua kiinnostaa paljon akvarellitekniikka ja eri paperit. Löytää vapaata tilaa valkoiselle paperille ja yksityiskohdille. Aihepiiri on täällä muuttunut kun täällä on pehmeää valoa, harmaampaa, se vaikuttaa paljon, Täällä on jotenkin enemmän mahdollisuuksia maalata, luontoa ympärillä, erityisesti vesi elementtinä on läsnä. Ja Suomessa on puhdasta vettä, se on itsessään kuin akvarellimaalaus ja ideaali akvarellimaalaukseen.

Svetlanan ja Reijon työt ovat nähtävissä Katariinassa 20.7.2014 asti. Tervetuloa!

Tuparit

Tänään on se päivä, jolloin kaikki on valmista. Maali ja taide seinillä. Huonekalut, kasvit paikoillaan ja kahvi tippuu.

Esimmäinen näyttely on Reijo Mörö ja Svetlana Kuu, "Pari taiteilijaa". Näyttely on esillä 1.7.-20.7.2014. Runo on osa Reijon teoksesta Kuva- Runo Runo- Kuva. Yllä Svetlanan teos Mustikka.

Tervetuloa tänään ja huomenna ja... sunnuntaihin 10.8. asti! Jätä kuitenkin väliin maanantait, sillä silloin Katariina huilaa.

Melkein valmista - mutta taide puuttuu

Peräkamari on liki valmis. Tuolit ovat kesän ajan lainassa ja pöytä löytyi Kontista. Vuoksenniskalta hankittu lipasto sai hionnan jälkeen lakkaa pintaan ja nyt mahonkiviilu hehkuu auringossa. Kammarissa Antti Niemisen veistoksia ja kynttilänjalka.

Olohuoneen puusohvasta poistettiin vanha maali eilen ja tänään se sai päälleen jo tyynyvalikoiman. Olohuoneenkin kalustus on paikoillaan, mutta seinät kumisevat tyhjyyttään - taide tulee maanantaina.

Maalia pintaan ja rättiä silmään - vai miten se menikään?

Siivous ei ole suosituin aihe, mutta ilman sitä Katariinastakaan ei tulisi omanlaistaan. Onneksi porukkaamme kuuluu Ida, joka on kaikinpuolin näppärä ja kaiken kukkuraksi ei pelkää ämpäriä ja rättiä vaan saa niillä aikaan ihmeitä. Ilman tätä näkymä olisi sumea.  

Monsuuni näyttää yhtä hyvältä purkissa kuin värimallissa - ja seinällä vielä paremmalta. 

Oviin Maria maalasi tekstit, jotta tietää mihin on menossa tai ei. Tekstin synnyttämisessä oli apuna vanha piirtoheitin - aina ei etukäteen tiedä mistä matkalla mukaan tarttuneesta on tulevaisuudessa hyötyä.

Millä silmällä? - sävyn valintaa

Toisen värin valinta oli helppo: se tuli Tuulian jäljelle jääneestä akaatista laimentamalla. Toinen vaatikin sitten pinon värimalleja, pitkäjänteistä karsintaa ja lopulta intuitiivisen valinnan. Gorgonzola jäi rannalle ehkä nimensä vuoksi. Seinästä tulee monsuuni.

Valkoisella taitettua akaattia pintaan. Huomenna monsuuni pääsee vauhtiin.

Juhannustauolla

Hyvää juhannusta Linnoituksesta! Ensi viikolla touhuilu jatkuu ja Katariina saa väriä hipiäänsä.

Hyvää juhannusta Linnoituksesta! Ensi viikolla touhuilu jatkuu ja Katariina saa väriä hipiäänsä.

Olohuonetta luomassa

Tila, jossa voi hengähtää, juoda kupin kahvia ja katsella taidetta?

Katariinan ydinajatus on halu luoda tila, jonne kuka tahansa voi tulla ja kokea olevansa tervetullut kuin kotiinsa. Tila antaa mahdollisuuden löytää visuaalisia yllätyksiä ja saada pohtimista myös kotimatkalle. Puitteet ovat upeat!

Tästä lähtee Katariina rakentumaan.

Vieraita odottaessa. Avaamme 1.7.2014.